Olen ollut pienestä pitäen kiinnostunut peleistä. Ensin lautapeleistä ja sittemmin videopeleistä.
Tietovisat ovat kuuluneet kiinnostukseni kohteisiin ehkä lukioikäisestä. Havaitsin pelit usein hieman siitä harmillisiksi, että varsinkin tietovisoissa pitäisi tietää jotain, mutta kysymykset voivat käsitellä aiheita, joista ei itse ole ollut koskaan kiinnostunut, ei koulussa eikä vapaa-ajalla. Tämän lisäksi ihmisen muisti on rajallinen: sen minkä muistin vielä eilen, en välttämättä muista enää tänään. Tietovisat ovat kuitenkin haaste muistille. Niiden kautta joitain asioita voi palauttaa muistiin, joistain kysymyksistä saattaa jopa oppia jotain uutta, mitä ei tule unohtamaan.
Harmillisia visat voivat olla siitäkin syystä, että visojen tuottajilla voi olla omia mieltymyksiään ja lempiaiheitaan. Joskus historia saattaa painottua muita enemmän, koska kysymystenlaatija on itse historiasta kiinnostunut, eikä tiedä tuon taivaallista somemaailman vaikuttajista tai videopeleistä.
Toiseksi kaikki kysymystenlaatijat eivät hallitse äidinkieltä kovin hyvin, eikä heillä ole tietoa oikeasta kysymysmuodosta. Kysymysten tulisi olla suhteellisen yksiselitteisiä, jotta vastaukseksi käy vain yksi vastaus, eikä useampia. Samoin niissä kannattaa yrittää muistaa, että helppoja kysymyksiä ei tarvitse helpottaa entisestään ja vaikeissa kysymyksissä kysymyksen voi kysyä joskus helpommassa muodossa tai vaihtoehtojen kanssa. Jotta kysymys tulee esitettyä riittävän selkeästi ja oikeassa muodossa, kysyjän on harjoiteltava ja suhtauduttava kieleen ammattimaisesti. Aina Trivial Pursuitia myöten, visoissa saattaa joskus ilmetä muotoiluvirheitä ja vääriä ”oikeita” vastauksia. Koska lopulta kuitenkin tietovisat ovat aina ihmisen tuottamia, eivätkä erheettömän koneen. Tässä mielessä ihminen, niin leikkijä kuin leikkiä tuottava, on kehittyvä ja voi oppia lisää leikin kautta, kehittämällä leikkiä.
Pelit, tietovisat mukaan lukien saavat ihmisissä aikaan tunteita. Voittamisen elämykset ovat asia sinänsä, mutta ihmiset käyvät pelatessaan läpi myös turhautumisen ja pettymyksen tunteita. Lasten leikkiä pohtinut Johan Huizinga pohti jo reilu sata vuotta sitten, miten ihminen kehittää taitojaan ja käsittelee tunteitaan leikkimällä. Siten leikkiessä, esimerkiksi tietovisojen äärellä, ihmisellä on mahdollisuus oppia, ei vain uusia asioita, mutta myös itsestään. Leikkiessään ihminen voi oppia myös tärkeitä sosiaalisia taitoja, vaikkei se välttämättä niin helppoa aina olekaan. Meistä kaikki eivät ole luonnostaan leppoisia, puheliaita ja sosiaalisia.
Osa meistä ihmisistä kuitenkin päätyy heittelemään nappuloita hävitessään. Osalle meistä voittamisen tunne on ainoa tunne, jonka kautta voi tuntea elävänsä ja olevansa merkityksellinen. Tunneskaala on suuri, ja se, minkä ihminen kokee, on inhimillistä ja normaalia. Mutta ulkopuolisille nämä tunnereaktiot saattavat olla yllättäviä ja käsittämättömiä, koska ”liian vakavasti ottaminen” ei ole leikkiä. Se on leikin vastaisuutta ja liian vakavasti ottavien leikkijöiden asennoituminen itse leikkiin saattaa lähennellä ”ammattimaisuutta”. Missä siis yksi leikkii ja on iloinen kaikesta, mitä voi voittaa, vaikka vain itsensä, toiselle pääasia voi olla lahjakorttien voittaminen ja ansainta. Leikin näkökulmasta jälkimmäinen asennoituminen on väärin, eikä se enää kehitä ihmistä ihmisenä, jos ainoa oppi leikistä on, että tiettyjä tiedon osa-alueita on edelleen paikattava, jotta voi jatkossa menestyä.
Tietovisat ovat siirtyneet ajan kuluessa lautapeleihin ja televisioon. Joistain ihmisistä on tullut tietovisailuammattilaisia, jotka eivät välttämättä muuta tee kuin pänttää satunnaista tietoa pärjätäkseen visoissa. Visatuotannon ammattilaisena tiedonhaun on oltava jossain määrin järjestelmällistä ja eri tietoalueiden kohdalla täytyy tehdä jatkuvaa täydennystä, koska kaikista maailman aiheista ei saa tehtyä yhtä paljon kysymyksiä: historia esihistorialliselta ajalta 1990-luvulle versus sosiaalisen median 2020-luvun tähdet. Kummasta aiheesta saa enemmän kysymyksiä aikaan? Tässä mielessä, myös visatuottajan näkökulmasta leikistä on leikki sinällään kaukana. Mutta tuottaja voi luoda ja kehittää erilaisia kysymysmuotoja sekä opetella ymmärtämään itse leikin syvempää olemusta, itseään sekä leikkijöiden mentaliteetteja.
Tietovisatuottajana on hyvin tärkeää pysyä ajan hermolla ja ymmärtää visailijoiden tunteita. Ymmärtääkseen visailijoiden tunteita, visatuottajan on itse leikittävä eli visailtava ja elettävä leikissä mukana. Se on oikeastaan ainoa keino, jolla voi alkaa oppia ”leikin” sisäistä logiikkaa eli mitä ”leikissä” voi tai kannattaa tehdä ja mitä ei. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tuottajan on opittava, millaisia kysymyksiä kannattaa esittää ja minkä tyylisiä kysymyksiä tulee välttää. Jos tuottajalla ei ole riittävää omakohtaista kokemusta leikistä, tiedon laadun ja vaikeusasteen arviointi on hyvin vaikeaa. Joskus tämä johtaa siihen, että leikki muuttuu leikkijän näkökulmasta opettavasta turhauttavaksi ja epäviihdyttäväksi. Se voi johtaa myös siihen, että ratkaisevalla hetkellä tuottaja pilaa itse oman leikkinsä ja saa leikillä tai tosissaan olevat leikkijät heittämään nappulat pitkin seiniä, koska leikkiä johtavat/ohjaavat eivät noudata omaa logiikkaansa. Visatuottajan kannalta on tärkeää oppia itsestään ja omasta logiikastaan, kun taas leikkijän eli visailijan voi olla hyvä oppia hallitsemaan tunteitaan, rajallisuuttaan ja sitä, että me olemme lopulta kaikki erehtyväisiä ihmisiä: jopa visatuottajat.