Tietovisat ovat suosittua viihdettä, jota tarjotaan lautapeleinä, televisiovisoina ja erilaisissa yrityksissä visailtavina. Maailman suosituin ja tunnetuin tietovisalautapeli lienee Trivial Pursuit, kun taas vastaavasti suosituin televisiotietovisa taitaa nykypäivänä olla Haluatko miljonääriksi. Baareissa ja ravintoloissa on tarjolla visoja lautapeleinä, mutta sen lisäksi myös ihan puhtaasti juonnettuina tietovisoina. Suomessa suosituin tämänkaltainen tietovisa lienee ainakin levinneisyyden ja kävijöiden kokonaismäärässä mitattuna Royal Events Oy:n Baaripähkinä.
Lautapeleissä on huomattavan paljon vaihtelua. Uusia pelejä tulee aina silloin tällöin ja Trivial Pursuit on saanut haastajan mm. Smart-peleissä, Besserwizzerissä sekä lukuisissa muissa vastaavissa lautapeleissä. Perusidea näissä peleissä on kuitenkin se, että eniten oikein saanut voittaa, mutta kysymyksiä esitetään harvoin kaikille. Tästä syystä lautapeleissä tuuri vaikuttaa huomattavan paljon lopputulokseen. Ja tästä syystä lautapelit kuuluvat pelien kategoriaan, eivätkä suoranaisesti ”tietovisojen”.
Televisiotietovisoissa on samankaltainen ongelma. Toki eniten oikein vastannut yleensä voittaa myös televisiotietovisoissa, mutta esimerkiksi Haluatko miljonääriksi -ohjelman formaatissa kysymykset esitetään aina osanottajakohtaisesti, jolloin yhdelle saattaa valikoitua huomattavasti helpompia kysymyksiä kuin hänen jälkeensä tulevalle. Onnistuneimmillaan tietovisa on, kun useammalle henkilölle tai joukkueelle esitetään samat kysymykset. Näin tuurin osuutta vähennetään ainakin siltä osin, että kaikille esitetään samat kysymykset, jolloin jokaisella osanottajalla on yhtäläinen mahdollisuus vastata oikein aina juuri yhteen kysymykseen.
Baareissa ja ravintoloissa tietovisoihin osallistutaan pääsääntöisesti joukkueina. On olemassa toki mm. tietovisojen maailmanmestaruuskisat yksilöille, mutta näihin visoihin osallistuvat yleensä jossain määrin aspergerista kärsivät, joiden elämän täyttää tietovisoissa käyminen. Osa näistä kysymyksistä on varmasti laadukkaita, mutta nämä visat ei ole tehty viihdyttämis- tai viihtymistarkoituksessa. Nippelitietoa voi tietovisoissa olla, mutta mitä syvemmälle mennään tietovisojen syviin vesiin, sitä enemmän niissä nippelitietoa vaaditaan.
Suomen suosituimmassa tietovisassa, Baaripähkinässä, kysymykset esitetään aina joukkueille, jolloin kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus vastata joko oikein tai väärin. Peliulottuvuutta Baaripähkinässä kuitenkin kosiskellaan erityisesti visan kolmannella kierroksella, jolloin kierrokselta on mahdollista saada oikeista vastauksista triplapisteet tai menettää väärällä vastauksella kaksi pistettä. Formaatti on tiettävästi vain Baaripähkinän käytössä, eikä se ole kaikin puolin onnistunut. Epäonnistumisesta pitää huolen visaformaatin omat säännöt, jotka eivät ainoastaan tue Baaripähkinän ”peliluonnetta”, mutta saattaa muuttaa koko pelin eräänlaiseksi lotoksi, jossa oikea voikin olla väärä ja väärä oikea.
Visojen peliluonteesta voi olla montaa eri mieltä, mutta mitä enemmän tietovisaan sotketaan pelielementtiä, sitä vähemmän se lopulta on perinteinen tietovisa, ja kuten alussa kirjoitin: ”Tietovisat ovat suosittua viihdettä”, joka vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä, joko ihan viihtymistarkoituksissa, tai jopa ihan vain tarjolla olevan opin tai kilpailuasetelman vuoksi.
Mutta mikä tekee tietovisasta hyvän?
Tietovisoja on monenlaisia ja monesti vaikeinta visan tuottamisessa on tiedon laadun arvioniti: onko kyseessä sellainen tieto, jolla on merkitystä vai onko kyseessä täysin irrelevantti kysymys. Tämä paljastuu usein helpoiten ajankohtaiskysymyksissä: tiedolla on oikeasti merkitystä, jos sen voi sellaisenaan kysyä vielä kolmen vuoden päästä ja ihmiset muistavat asian. Jos asia menettää merkityksensä jo välittömästi visan jälkeen tai on menettänyt merkityksensä jo ennen kuin sitä on edes kysytty, kysymyksen voisi luultavasti jättää kysymättä. Oleellisen ja epäoleellisen tiedon tunnistamisessa vaaditaan tietynlaista ammattitaitoa, joka saattaa osaltaan tulla vain nimenomaan aktiivisen visailukokemuksen myötä.
Toinen tärkeä tekijä visan laadun takeena on se, että osaa ja pystyy hyvän ja huonon kysymyksen arviointiin. Hyvän kysymyksen muotoilusta on kirjoittanut esimerkiksi Magnus Mali kirjassaan Haluatko triviamestariksi?. Kysymyksen pitää olla selkeä ja yksinkertainen, jotta siihen voi saada haluamansa vastauksen. Jos kysymyksessä on useampia toisiinsa risteäviä kysymyksiä tai kysymys on epämääräinen, siihen voi vastata monella tavalla väärin, eikä kenellekään välttämättä tule edes mieleen se vastausvaihtoehto, jota kysymys pitää oikeana vastauksena.
Tähän samaan asiaan liittyy se, että osaa erottaa toisistaan helpon ja vaikean kysymyksen. Tämä, jos joku vaatii visailijukokemusta ja hyvin laajaa yleistietämystä. Esimerkiksi Trivial Pursuitia ja Besserwizzeriä pelanneena, jälkimmäisen kysymykset ovat yleensä tasapainoisempia suhteessa helpon ja vaikean välillä. Tietovisakirjoissa, joita edellä mainittu Magnus Mali on kirjoittanut useita, sen sijaan kysymykset voivat olla voittopuolisesti osastoa nippelitieto tai sitten todella helppoja. Tietovisajärjestäjän pitäisi osata seuloa tiedosta se relevantti ja irrelevantti tieto sekä raa’asti jättää kysymättä liian helpot tai liian vaikeat kysymykset. Baaripähkinä, jonka olen jo maininnut tässä tekstissä, harhautuu puolestaan liian usein liian helppoihin ja merkityksettömiin kysymyksiin, joka tietysti sopii ”pelityyppiin”, muttei itsessään tietovisaan. Baaripähkinän tuottajalla tai kysymystentekijöillä on joskus myös vaikeuksia ihan puhtaasti käsitteellisellä tasolla, josta syystä kysymyksistä voi tulla tahattomasti joko aivan liian helppoja tai niin vaikeita, ettei keneltäkään tulisi voida odottaa oikeaa vastausta kuin vahingossa. Tämäkin sopii ”pelityyppiin.”
Eli toistetaan: 1) Tiedon laadun arviointi (kysymyksen relevanssi, historiallinen perspektiivi, yleistieto), 2) Kysymyksen laadun arviointi (onko kyseessä hyvä vai huono kysymys, muotoilu), 3) Kysymyksen vaikeusasteen arviointi (onko kysymys liian helppo vai vaikea kysymys).
Kun visassa on esimerkiksi 20 kysymystä, näitä kolmea ulottuvuutta on kyettävä arvioimaan kriittisesti jokaisen, yksittäisen kysymyksen osalta. Jos kysymyksiä tehdään pakon edessä, kovalla tuotantotahdilla, nämä asiat saattavat helposti unohtua. Jos ja kun kysymyksiä tehdään puhtaasti itselle tutuista aiheista, visoilla saattaa olla taipumus muuttua liian vaikeiksi ja suppea-alaisiksi suurelle yleisölle. Siten kysymysten laatimisen on oltava pitkäjänteistä ja suunnitelmallista sekä jatkuvasti kriittisen arvioinnin tulosta. Joskus itsekukin tietysti saattaa tehdä huonoa jälkeä, jos mitä tahansa työtä tekee kahdelta yöllä, vähillä unilla ja kiireessä, mutta pääsääntöisesti tietovisan laatu on suoraa seurausta tästä pitkäjänteisyydestä, johon on sisällytettävä pitkä visailukokemus, sekä kyky arvioida näitä kolmea yksittäisen kysymyksen ulottuvuutta (tiedon ja kysymyksenlaatu sekä vaikeusaste).
Kun näitä kolmea ulottuvuutta seurataan, tavoitetila on, ettei yksittäisessä visassa ole kysymysten joukossa sellaista kysymystä, johon kaikki paikalla olevat esimerkiksi 20 joukkuetta tietäisi vastauksen, muttei myöskään kysymystä, johon kukaan ei ole tiennyt vastausta. Optimitilanteessa vain yksi tai muutama joukkue on saattanut tietää johonkin yksittäiseen kysymykseen oikeaan vastauksen, ja juuri nämä kysymykset alkavat synnyttää eroja joukkueiden kesken ja jollain tasolla ”merkityksellisellä” tiedolla tehdään ne ratkaisut joukkueiden välillä. Tämähän ei välttämättä toteudu kuitenkaan, koska kahdestakymmenestä joukkueesta saattaa useampi päätyä joka tapauksessa tasapisteisiin. Peliulottuvuus ei tässä tapauksessa synny varsinaisesta ”peliulottuvuudesta”, jota lautapeleissä ja Baaripähkinässä luodaan, vaan peliulottuvuus löytyy urheilun lailla tiimityöstä ja riittävän usean joukkueen luomasta kilpailuasetelmasta. Mitä laadukkaampia ja monialaisempia kysymyksiä, sitä parempi se on visailun, ”pelaamisen” ja viihtyvyyden kannalta.
Hyväksi esimerkiksi sopivan haastavista visoista, helpomman kautta, voisin ottaa Aki Huovisen kirjan Tiedätkö, älyätkö, arvaatko: Kaikkien aikojen tietovisa. Kirjassa on kysymyksiä kymmenen kysymyksen sarjoissa hyvin laajasti yleistieto-kategorian alla. Kysymykset ovat hyvin muotoiltuja, eivätkä ne ole liian vaikeita. Toisena esimerkkinä voisin ottaa tällä hetkellä ainakin Turussa ja Forssassa pyörivän Yleisnero -pubivisan. Siinäkin kysymykset ovat Huovisen kirjan tavoin hyvin laajalta alueelta tietoa, ja lähes poikkeuksetta sellaisia kysymyksiä, joihin pääsääntöisesti joku tietää oikean vastauksen, olematta kuitenkaan liian vaikea. Televisiotietovisoista Haluatko miljonääriksi epäonnistuu tunnistamaan helpot ja liian vaikeat kysymykset välillä, joka luo epätasa-arvoisuutta yksittäisten visaan osallistuvien kesken, mutta sen sijaan Tietäjät tietää on lisännyt pelielementin sattumanvaraisuuteen visailijoiden, jäljellä olevien aihealueiden ja ”auttajien” kesken, mutta kysymykset ovat hyvin muotoiltuja ja mielenkiintoisia.